Polttolinjalla
Vieraana Rehtori con Carne
Rehtori Adolf Mähönen on ehdottomasti sitä mieltä, että rauhoittuminen on mennyt yhteiskunnassa liian pitkälle. Lehtemme kysyi rehtorin lyhyessä syvähaastattelussa, mitä pahaa siinä on.
Ac: Minusta tuntuu, että maailmamme on muuttumassa kylmemmäksi. Nuorisokin vain rauhoittuu ja rauhoittuu; ja nyt on kuulemma kehitetty niin sanottu sarjatulihaistattelu, josta joku perkuleen hullu on kuulemma kehittämässä jopa olympialajia! Missä ovat sellaiset arvot kuin kauneusrauha.
Mutta eikö jokaisella sitten ole oikeus rauhoittua?
Ac: Ei minun silmieni edessä ainakaan. Minun nuoruudessani rauhoittuminen oli tuntematon asia tai sitten sitä tehtiin niin sanotusti keittiössä, luvan kanssa.
Eikö rauhoittuminen edes tullut nuoren rehtorin mieleen takavuosina? Ei edes vähän?
Ac: No olihan siinä toki melkoisesti salaista innostavuutta, täytyy myöntää. Mutta minä luin paljon ja söin pillereitä. Paljon pillereitä. Juuri tätä nuorisolta nykyisin puuttuu: itsekuria! Ja tietysti pillereitä.
Mutta lyhyesti sanottuna rauhoittuminen on siis pelkästään pahasta?
Ac: No ehkä se ammattimaisesti suoritettuna puoltaa paikkaansa. Mutta en liiallisesti ole kohtuuton, kun sanon, että kyllä rauhoittuminen pääsääntöisesti on luonnotonta.
Mutta mitäpä muuta kuuluu elämään silloin, kun ammattina on rehtori?
Ac: No eläkkeellähän tässä pian ollaan. Taitaa olla aika laittaa kauneus elämässä etusijalle ja unohtaa tämä perkuleen rehtorihomma hattuhyllylle tykkänään.
No sen te olette totisesti ansainneet. Ehkä teillä on kuitenkin vielä aikaa sanoa GT:n lukijoille jotakin?
Ac: Niin kauan, kun kuka tahansa kadunmies voi rauhoittua vapaasti, kukaan meistä muista ei nauti elämästään!
Näinhän se on. Kiitos, rehtori Adolf Mähönen!